Galleria Galleria www.putkilahti.net Galleria Galleria
Etusivu Perustietoja Galleria Palvelut Tapahtumat Kyläseura

Vanha Vaaruntie

”Suuremman yllätyksen aiheutti kuitenkin kapea maantie, joka mutkittelevuutensa lisäksi oli yhtämittaista jyrkkärajaista nousua ja laskua. Annikki, joka itse ajoi tällä matkalla pientä Fiatia, joutui autonsa oikuttelevan vaihteiston takia jännittämään, nouseeko se mäen päälle vai jättääkö keskelle mäkeä.”

Näin kertoi Annikki Saarinen, jota Aune Turunen haastatteli Putkilahden kylälehdessä vuonna 2005. Saarinen kertoi siinä muutostaan Putkilahden asukkaaksi. Melkein kaikissa vuoren ensi kertaa ylittäneiden kuvauksissa on sama sävy, voimakas elämys Vanhan Vaaruntien jyrkkyydestä ja korkeudesta. Samassa artikkelissa Aino Riikonen kuvaa tuloaan Putkilahteen: ” Vatsan pohjassa kouristi, huikeat mäet, ylös - alas ja aina vaan alas!”

Veikko Saarinen puolestaan kertoi kylälehdessä vuonna 2008:

”Muistan äitini Olga Saarisen aina puhuneen vanhoja asioita muistellessa, kuinka Vaarun takaa tulleet ns. ”kulkumiehet”, miksei myös naiset, pysähtyivät aina Syrjälässä. Syynä oli varmasti se, että pohjoisesta päin tullessa oli pitkä asumaton taival ja raskaat mäet. Näin ollen useimmat mielellään pysähtyivät mäen ylitettyään ensimmäisen asutuksen kohdalla levähtämään ja kyselemään juomista janoonsa sekä iltaisin yösijaa.”

Vanha Vaaruntie on valmistunut vuonna 1851 ja uusi tie vuonna 1984. Kuinkahan monen kulkijan vatsanpohjaa onkaan ehtinyt kouraista vuosilukujen välissä olevan 133 vuoden aikana? Syrjälän seinät ovat kuulleet paljon väsyneiden kulkijoiden huokaisuja, mutta seinät eivät kerro mitään. Vanha Vaaruntie elää vain ihmisten tarinoissa .

Uuden tien myötä Vaaruvuori on ikään kuin pienentynyt ihmisten mielissä. Nykyajan autot eivät yskähtele vielä sellaisessa mäessä ainakaan hyvällä kelillä, kun alla on sileä asfaltti. Siinä missä kulkijat ennen vanhaan pysähtyivät vuoren ylityksestä väsyneinä kyselemään Syrjälästä yösijaa voi nykyajan autoilija vain todeta: hohhoijaa, siinäkös ne Putkilahden pellot jo onkin. Vuori on toki edelleen likimain sama, joksi jääkausi on sen muokannut. Ihmisten kokemusmaailma vain on nykyisin toinen kuin Vanhan Vaarun aikaan. On nähty maailmalla paljon suurempiakin vuoria. Olen minäkin aika monen ulkomaiden vuoren rinteitä kiertävän turistibussin penkillä pelännyt. Suurin surminkaan en lähtisi niille teille itse henkilöautoa ajamaan, mutta uudella Vaarun tiellä en ole osannut pelätä lainkaan.

Kerrotaan, että 1910-luvulla Päijänteen kiertämistä polkupyörällä Vaarun kautta pidettiin eräänlaisena miehuuskokeena. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Selkäpiitäni karmi, kun luin Putkilahden kyläkirjassa olevaa Reino Koskisen artikkelia Vanhasta Vaaruntiestä. Kuulemma Putkilahden pikkupojat ennen vanhaan kilpailivat sillä, kuka uskaltaa laskea mäen alas pyörällä ilman jarruja. Jotkut jopa ottivat pyörän ketjun kokonaan pois laskun ajaksi todisteeksi siitä, että ei ole jarruteltu! Pojilla on kulkenut suojelusenkeli mukana pyörän tarakalla. Siihen aikaan pyöräilijän ”kypärä” oli lippalakki, jos sitäkään.

Muistelen minäkin 1970-luvulla jännittäneeni tulevan appiukon vanhan auton takapenkillä, että jaksaako autopahanen kiivetä ylös omin voimin. Jaksoi se, juuri ja juuri. Entisaikojen bussimatkalaisilla on kokemuksia siitäkin, että auto on pitänyt tyhjentää ylämäessä ja miesten työntää autoa. Reino Koskisen kyläkirjan artikkelissa on mielenkiintoinen kuvaus, kuinka myös kuorma-autot joutuivat vaikeuksiin: ”Painava kuorma ei usein noussut ykköselläkään, joten Kauko ajoi perä edellä mäkeen, kun pakki oli vielä pienempi vaihde.”

Oliko Vanha Vaaruntie ihan oikeasti jyrkkä vai suurenteleeko muisti asioita? Oli se jyrkkä. Ainakin verkkotietosanakirja Wikipedia todistaa: ”Vuoren kohdalla oli yksi Suomen maanteiden jyrkimmistä nousuista, kunnes nykyinen tie valmistui aiemman tien itäpuolitse vuonna 1984.”

Vanha Vaaruntie alkaa Putkilahden puolella Korospohjasta ja pohjoispää on Syvälahden pohjukassa

Kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä kyläkirjassa on parikin mainintaa, joista voi päätellä käydyn keskustelua, josko tiestä tehtäisiin museotie. Museotiehän tarkoittaa tietä, jota pidetään jonkinlaisessa käyttökunnossa. Voisiko tien läpi siis ajaa? Epäilin asiaa, mutta pohjalainen ei usko ennen kuin yrittää. Kävin yrittämässä molemmissa päissä, mutta yritys loppui alkuunsa.

Korospohjan päässä oli ajokiellon merkki. Mitäs autiolla tiellä ajokiellosta, jos ajamaan pääsee!

Alkupätkä näytti niin hyväkuntoiselta, että jätin auton liikennemerkin viereen ja lähdin jalkaisin tiedustelemaan. Hetken kuluttua tuli vastaan semmoinen luonnon virtausvesien jyrsimä kaivanto, että siitä ei taatusti aja kukaan henkilöautolla läpi. Yhtään helpommalta ei näyttänyt Syvälahden puoleinen tien pää. Aluksi on metsätraktorin painamia raiteita, sitten alkaa luonnon tekemä maisemointi. Se tarkoittaa roudan nostamia isoja kiviä tien pinnassa, syöksyvien vesien kaivantoja, pusikoiden leviämistä tielle. Pienen ihmisen oli palattava kiltisti asfaltille, kun Suuri Museomestari oli ottanut Vanhan Vaaruntien hoitoonsa.

TEKSTI JA KUVAT: VESA NUOLIOJA

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 12/joulukuu 2013]

Simolan mansikka- ja villisikatila
 
Nuorisoseura
 
Urheiluseura
 
Koulupuistohanke