Galleria Galleria www.putkilahti.net Galleria Galleria
Etusivu Perustietoja Galleria Palvelut Tapahtumat Kyläseura

Elämä on seikkailu, varsinkin Putkilahdessa

Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun talvipakkasella kuljetimme tavarat Korpilahdelta ja Limingasta Järviniemeen Töppospohjaan. Lunta oli sinä talvena sankoin mitoin ja samalla alkoi kunnon pakkasjakso. Sen talven sähkökatkojen aikaan istuimme Järviniemessä kynttilänvalossa ja sulattelimme lumesta kahvivettä. Onni oli, että Järviniemen pönttöuunit olivat olleet käytössä säännöllisesti ja toivat lämmön taloon, joten mikäs hätä meillä oli, vaikka ulkona paukkui pakkanen. Järviniemi on osoittautunut nyt myöhemmin muutenkin hienoksi, hyvin pidetyksi ja selkeäksi vanhaksi taloksi omine mielenkiintoisine historioineen. Mukava asua ja elää edelleen.

Vastikään Keski-Suomeen Pohjois-Pohjanmaan Rantalakeuksilta tulleena, tilanne oli minulle hämmentävä ja hieman eksoottinenkin. Aivan kuin ulkomaille olisi tullut. Kummallisia ja ihmeellisiä asioita ympärillä. Korkeus merenpintaan Järviniemessä on 105 m, kun siellä kotona Limingassa, Suomen erikoisimmalla meren suistoalueella asuessani, talon korkeus merenpinnasta oli juuri ja juuri 5 m. Laskua merta kohden oli puoli metriä kilometrillä. Järkevä muutto siis, jos ajattelee ilmaston lämpenemistä. Ihmettelen edelleen näitä mäkisiä ja mutkaisia teitä. Kotipihaan en osannut aluksi ajaa, kun auto ei suostunut kulkemaan ylämäkeen. Vaaruvuoren päälle ajo ja alas laskeutuminen sai alkuun kylmän hien nousemaan otsalle. Taisin olla melkoinen tientukko alkuun. On mennyt muutama vuosi, että olen oppinut hyväksymään mielessäni, että ”hyvä tie” voi olla Keski-Suomessa kapea, hiekkainen, mutkainen ja mäkinen. Nykyisin Limingassa vieraillessa tunnen suurta, hämmentävääkin juhlallisuutta ajaessani autolla suoraa tietä ja mäetöntä lakeutta. Näin ajatukset muuttuu, kun asioihin tottuu.

Outoa on, kun kotipihasta ei enää näy silminkantamattomiin lakeutta, peltoa ja pajukkoa, vaan isoa metsää, vuoria ja järvi. Järvisuomi vaatii minulta opettelua, sillä meren äärellä kasvaneena olen Putkilahdessa asuessa huomannut, että järvillä on aivan oma elämä, ei ollenkaan samanmoinen kuten merellä Pohjanlahdella. Meri on selkeämpi, on ranta pajuineen, heinikkoineeen ja lintuineen ja sitten on vain aava meren selkä. Meri jäätyy ja sulaa ilman mitään mutkia ja kummallisuuksia, linnut tulevat keväällä ja sitten ne lähtevät taas samoin sankoin joukoin syksyllä. Mutta järvi on mutkikkaampi juttu. Se vaatii vielä tarkkailua. En ole vielä uskaltautunut järven jäille talvisin hiihtelemään, kun en tunne virtauksia. Voi olla, että pohjalaisena on sen selkeän luonnon ympäröimänä kasvanut luonnon yksinkertaisuuteen, että nyt oikeasti osaa ihmetellä ja todella hyvin nähdä täällä Putkilahdessa luonnon pienet yksityiskohdat, monimutkaisuudet ja kauneuden. Ehkä jopa paremmin kuin paikalliset, joille se lienee jo tuttua.

Olen Putkilahdessa saanut vihdoin omenapuun menemään talven yli, kun ne sitkeydestäni huolimatta, toinen toisensa jälkeen Limingassa tahtoivat paleltua ennen satoikää. Nyt vain on tainnut minulle käydä hullusti, että tästä huomiostani innostuneena, olen omenapuita istutellut Järviniemeen vähän joka laatua, ehkä ymmärtämättä todella, että ne kasvavat joskus isoksi ja tuottavat omenoitakin näillä korkeusasteilla. No, meillä sitten joskus syödään omenoita ja paljon, mitä tuota murehtimaan. Kuolleet ne omenapuut ovat minulla ennenkin pohjoisessa ennen satoikää. Tuottava omenapuuhan on ihan kokematon asia minulle. Ja onhan se moottorisaha talossa, jos tarvii.

Järviniemen pihassa on haastetta pitää se niin kauniina, kuin se oli tullessamme Putkilahteen. Toivoin viime kesänä pihaan pientä vaatimatonta vesiaihetta ja sainkin sen eräänä päivänä yllätyksenä ystävällisen Pentin ja Sakarin yhteistyöllä. Mutta siitä ei tullut todellakaan ”vaatimaton”, ihan olivat miehet kaivaneet reilulla kauhalla kunnon lammen takapihalle. Tästä hienosta toiveeni huomioinnista ei tule kommentoida liiaksi ja liian kovalla äänellä silloin, eikä vieläkään, varsinkaan negatiivisesti, vaikka muutamana unettomana yönä seisoin ajatuksissani lammen reunalla ja mietin: ”Mitenhän tuohon tulee vettä ja on se kyllä aika ISO!” Tässä hiljaisessa harkinnassa tein viisaasti, koska aika on korjannut hämmentävät ajatukset. Viime kesänä ei todellakaan ollut vedestä pula ja uusi lampi näytti syksyllä jo oikein hienolta.

Mehiläisten maisemanmuutos Limingasta ...

... Töppöspohjaan.

Putkilahti on ollut hyvä paikka myös mehiläisilleni, joista puolet olen muuttanut mukanani tänne. Hakkuilla riittää horsmaa ja vadelmaa niiden kerätä mettä, ilmanlämpötilatkin ovat suotuisat lentää. Ensimmäisenä vuonna vadelman kukinta pääsi yllättämään minut, kun en ollut ottanut huomioon tilanannossa pesille sitä satomäärää, mitä täällä Keski-Suomessa vadelma tuottaa. Mehiläisille tuli ahdasta pesissä ja nopeasti. Viimekesänä ei näitä positiivisia ongelmia ollut, sillä sadejakso heinäkuusta alkaen häiritsi mehiläisten työtä ja sato jäi kohtalaiseksi. Järviniemessä ei ole ollut aivan sopivia tiloja tarhausharrastuksiini, mutta pienillä remonteilla olen saanut vanhaan kivinavettaan remontoitua loistavan tilan tarkoituksiini. Mukavintahan näin maalla on, että voi aivan omin käsin, ilman suurempaa sosiaalista häpeää, remontoida ja vaikka laatoittaa elämänsä ensi kerran. Ja näin tein. Ehdotettiinhan minulle, että tulisi olla ammatti-ihminen noihin remontti hommiin, mutta totesin hiljaa itsekseni, että olen minäkin ammatti-ihminen, vaikka vähän eri alan. Hauskaahan se on oppia asioita aivan kantapään kautta ja eikä siitä linkoomosta ihan susi tullut. Onni oli, että naapurin Matilta liikeni hyviä neuvoja ja apuja tälle uudelle, ehkä lopulta kuitenkin suhteellisen lyhyeksi jäävälle, uralle.

Lapsena opittu käsitykseni keskisuomalaisista on kyllä jalostunut Putkilahdessa asuessani. Isoäitini luona Viitasaarella lapsuudessa ollessani olen saanut oletuksen, että keskisuomalaiset ovat jollain tavalla pelottavia ja heitä ei tule lähestyä tai häiritä millään tavalla. Luonnollisesti isoäiti kielsi lapsenlapsiaan kiljumasta Keiteleellä ja ohjasi käyttäytymään fiksusti Ilmolahtelaisia tavatessamme. Huolimatta tästä lapsen uskosta mielessäni, olen sitä uhmaten pikkuhiljaa tutustunut naapurustoon ja todennut täällä asuvan erittäin ystävällistä, avuliasta ja hyväntuulista väkeä. Kiitos heille tästä uudesta kokemuksesta, sillä näin voi aikuisenakin edelleen oppia asioita ja korjata hassuja lapsenomaisia ajatuksiaan.

Vie vielä varmasti hetken, että pohjalaisen mielestä tulee keskisuomalainen ja varmaan se ei koskaan kokonaan muutukaan. Mutta on rikkaus elämässä, että osaa ottaa elämän eri värit ja sävyt kaikkialta mieleensä ja nauttia joka hetkestä siellä missä on. Näitä kotiutumisasioita mietin kovin, kun taas viime lokakuulla Putkilahdessakin suojasin mehiläispesäni käärien ne tervapaperiin. Pohjoisessa teen sen aina, mutta täällä ei varmaan tarvitsisi, ainakaan kaikki tarhaajat eivät sitä täällä näytä harrastavan. Ehkä sitten olen täysin kotiutunut Putkilahteen, kun luotan pelkästään talven runsaisiin lumipeitteisiin pesien suojana. Lupaavalta vaikuttaa, kun näinä muutamana vuonna Putkilahdessa olen pesiä saanut oikein urakalla lapioida hangesta keväällä esiin. Outoa sekin, sillä Rantalakeudella keväällä aavojen tuuli ja aurinko haihduttavat heikot hanget pesiltä joutuin ilman lapiointiakin. Eli pitää vielä miettiä tätä hoitotoimenpidettä ja sen tarkoituksenmukaisuutta täällä ja antaa itselle aikaa sopeutua. Elämä Putkilahdessa on todella ihmeellistä.

TEKSTI JA KUVAT: SIRPA TILUS

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 1/tammikuu 2013]

Virranpoika
 
Simolan mansikka- ja villisikatila
 
Nuorisoseura
 
Urheiluseura
 
Koulupuistohanke