Galleria Galleria www.putkilahti.net Galleria Galleria
Etusivu Perustietoja Galleria Palvelut Tapahtumat Kyläseura

Mänty ja koivu

Mökkini saunan päässä kasvoi kaksi tontin suurinta puuta, mänty ja koivu. Äkkiä katsoen ne ovat eläneet vuosikymmeniä sopuisasti, vaikka puiden väli on ollut vain pari metriä. Uljaita, suoria ja rotevia runkoja. Tarkempi katselu osoitti, että rauha on ollut näennäistä. Kilpailu valosta oli kuivannut varjon puolella eläneen koivun oksat hyvin vähiin. Mänty oli paremmalla puolella, se sai valoa Vanhanselän aavalta ilman esteitä. Niinpä oksat sillä puolen puuta ovat tuuheita ja leveitä. Mutta koivun puolella männynkin runko oli jäänyt lähes oksattomaksi.

Metsäluonto suurine puineen on järven ohella tärkeimpiä elementtejä siinä mökkiläisen rauhassa, jota me tavoittelemme. Mutta mitä se luonnon rauha pohjimmiltaan on? Maineikas metsäprofessori Valter Keltikangas kertoo hienosti erämaan rauhasta kirjassaan Seitsemän tuntia erämaata. ”Yleisimmin erämaa on luonnehdittu rauhan tyyssijaksi, paikaksi kaukana ”kavalasta maailmasta”, vainosta, riidasta. Ylistetään kilvan sitä rikkomatonta rauhaa, mikä koskemattomassa luonnossa viihdyttää ihmismieltä.”

Toki me Putkilahden mökkiläiset emme erämaassa elä, kaukana siitä. Mutta silti osa Keltikankaan sanoista sopii myös meidän luonnonrauhaamme, joka sijaitsee talousmetsissä. Keltikangas jatkaa: ”Tuo rauha on vain näennäistä. Tosiasiasiallisesti metsässä – samoin suolla – on käynnissä alati jatkuva taistelu kasvilajien ja saman lajin eri yksilöiden välillä. Se vain tapahtuu äänettömästi ja näkymättömästi, ihmissilmältä salattuna juuristokilpailuna maan uumenissa.”

Mänty ja koivu siis olivat taistelleet keskenään monien vuosikymmenten ajan. Koko taistelu ei jäänyt Keltikankaan mainitsemaksi juuristotaisteluksi. Taistelun jälkiä näkyi hyvin myös ihmissilmälle puiden oksiston muotopuolisuutena. Varmasti näkymätön juuristotaistelu on ollut vielä kovempaa kuin oksien taistelu valosta. Päijänteen rannan kallioisessa maaperässä on muhevaa kasvualustaa kovin niukasti.

Vein haikein mielin moottorisahani koivun juurelle. Tuli mieleen Yrjö Jylhän runo miehestä, joka silitti vammautuneen koiransa päätä hetken ennen kuin ampui koiran. Säälin koivua kuin runoilija koiraa. Katselin puun pystysuoraa runkoa syvin miettein- sitten nykäisin käynnistysnarusta. Tämän kaadon saisi koskemattomassa erämaassa tehdä itse suuri luonto. Tiedän, että luonnon valinta olisi lopulta sama kuin minun valintani: koivu on kärsinyt tappion. Ero on siinä, että erämaassa koivulla olisi vielä ehkä kymmeniäkin vuosia elinaikaa jäljellä ennen kuin pystyyn lahonut puu rojahtaisi maahan.

Kun sahasin koivun kolmenkymmenen sentin pätkiksi, näin sen, minkä olin arvannutkin: lahoaminen oli jo alkanut koivun ytimessä ja kohonnut aika korkealle. Puulla ei ollut toivoa voittaa vahvempaansa eli mäntyä. Maaperä suosii muutenkin mäntyä enemmän kuin koivua. Lisäksi luonto oli viskannut männyn siemenen koivuun nähden paremmalle puolelle.

Pidän kovasti puista. Välillä oikein ravistelen mieltäni, etten erehtyisi ajattelemaan niitä lähes inhimillisinä olioina. En halaa puita, kuten olen lukenut ja joskus myös nähnyt joidenkin tekevän. Sellainen tuntuu jotenkin lapselliselta, vaikka toki halaajille kernaasti heidän huvinsa suotakoon.

Silti jouduin vähän mielessäni puolustelemaan tekoani: Puu se vain oli, tuli komea kasa saunapuita. Puuhan se koivu vain oli, mutta kuitenkin…

TEKSTI JA KUVA VESA NUOLIOJA

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 8/elokuu 2012]

Simolan mansikka- ja villisikatila
 
Nuorisoseura
 
Urheiluseura
 
Koulupuistohanke