Galleria Galleria www.putkilahti.net Galleria Galleria
Etusivu Perustietoja Galleria Palvelut Tapahtumat Kyläseura

Kyläkirjan maistelua

”Maisemaan voi rakastua ensi silmäyksellä tai siihen voi kiintyä vuosien myötä, osittain tottumuksenkin voimalla. Toisinaan hetkellistä, salamannopeata rakastumista seuraa vuosien mittaan syvenevä kiintymys. Oma suhteeni Korpilahteen ja varsinkin Putkilahteen on juuri tällainen.” (Teivas Oksala).

Näin alkaa Putkilahden kyläkirja ”Häreviä hakamiehiä ja väkeviä vaimoja”. Lainasin professori Oksalan tekstiä ikään kuin motoksi tuohon alkuun, koska olen itse kokenut asian täsmälleen samalla tavalla. Teos on painettu jo vuonna 2003. Itse sain sen käsiini vasta äskettäin, kun joulupukki toi sen minulle. Joulupukki on avarakatseinen ja voi näköjään tuoda mieluisan lahjan myös aikuiselle, vaikka sen kiltteyden kanssa on niin ja näin.

Putkilahden kyläkirja ”Häreviä hakamiehiä ja väkeviä vaimoja”

Vapaata kerrontaa
Teoksen saatteessa Pekka Suomäki kuvaa kirjan sisältöä viittaamalla kirjailija Hannu Mäkelän sanoihin: ”Tuskin kaikki oli aivan prikulleen näin, mutta todennäköisesti ainakin suunnilleen.” Kylätietoa janoavan mökkiläisen näkökulmasta tuo toimitusperiaate on ihan hyvä. Lukijan kannalta kirjoittajien vapaus kertoa tarinoita ilman tiukkoja ”tieteellisiä” kriteerejä on etu eikä haitta. Omakohtainen lähestymistapa tuo tekstiin tietyn hengen, joka saa vanhatkin asiat tuntumaan tuoreilta ja kiehtovilta. Tarinat – joita on kirjassa todella paljon – alkavat elää lukijan mielessä.

Rakkaus maisemaan
Minulla ei ole Putkilahteen mitään muita juuria kuin mökkeily. Olen syntynyt kaukana kylästä, viettänyt työvuoteni kaukana ja vakinainen asunto on ollut kaukana. Putkilahden kylässä ei varmasti asu yhtään edes etäistä sukulaista. Mökkeilykin on näihin päiviin saakka ollut melko harvoin tapahtuvaa ja lyhytkestoista. Silti en koe olevani lainkaan mierolainen Putkilahdessa. Kai se on tuo Oksalan mainitsema ”salamannopea rakastuminen maisemaan”, joka ei ota laimetakseen ja saa asiallisesti ottaen hyvinkin vieraan kylän tuntumaan kotoiselta. Luulen, että tämä kokemus ei ole kesämökkiläisten keskuudessa lainkaan harvinainen. Käy usein jopa niin, että mökkiseutu alkaa tuntua läheisemmältä kuin ne paikat, joissa on vakituiseen asunut.

Tässä saumassa aloin maistella kyläkirjaa, lueskella sen runsasta sisältöä sieltä ja täältä, katsella kuvia, miettiä joko tiedän, missä tuo ja tuo kirjassa kerrottu paikka on. Kirja on paras mahdollinen väline mökkiläiselle syventää Putkilahti-suhdetta. Toki meille mökkiläisille se oma pieni maapläntti rakennuksineen ja askareineen läheisin on. Mutta ei se riitä. Kun on kiintynyt seutuun – no sanotaan: kotiseutuun – siitä haluaa tietää enemmän.

Maan korvessa kulkevi...
Johtui ehkä ajankohdasta – luin tekstin jouluyönä – että Elina Laukkalan kuvaus omasta ja kahden veljensä koulunkäynnistä sai melkein itkun silmään. Kuvaushan on elävä, tarkka ja hyvin koulumyönteinen. Laukkala kertoo toisessa kirjoituksessa myös hyvin kunnioittavasti Putkilahden koulun pitkäaikaisesta opettajasta Rauha Aulaksesta. Mitäs järkyttävää tällaisessa on? Ei tietysti sinänsä mitään. Mutta ne ihan pienten lasten koulumatkat. Ei voi olla kuvittelematta, millaista sellainen matkanteko usein on ollut.

Hiirolasta Putkilahden kouluun tulevat kolme pientä lasta kulkivat mielellään mahdollisimman paljon veneellä Otavan päästä päähän, koska järven kiertäminen lisäsi matkaa paljon. Ajoin kesällä pyörällä järven takaa melkein Hiirolaan ja takaisin. Sehän on jonkinmoinen matka pyöräilevälle aikuisellekin, kun on isoja mäkiä. Sulana aikana lapset soutivat ensin 3,5 kilometriä ja sitten vielä kävelivät pari kilometriä. Voi kuvitella: pienokaiset kamppailevat syysaamuna pimeässä raskaan veneen kanssa, on tuulta, aaltoja, räntä- ja vesisadetta. Kastuvat läpimäriksi, tulee kylmä. Sitten soutamisen jälkeen kävelemään. Kuten Elina Laukkala kertoo, ei sen ajan nahkakengät vettä pitäneet.

Lasten isä oli saanut haasteen käräjille ja tuomittu sakkoihin, kun hän ei lasten heiveröisyyden vuoksi uskaltanut panna lapsia koulutielle ihan heti oppivelvollisuuslain säätämässä ajassa. Kuin ohimennen Laukkala tulee kertoneeksi, että isän pelko oli aiheellinen. Nuorin lapsi sai munuaissairauden, kun sisaruksiaan aikaisemmin koulusta päässeenä odotteli heitä kylmässä veneessä jopa parin tunnin jaksoja. Rankkoja ovat olleet sivistyksen alkuvaiheet myös Putkilahdessa.

Idearatsu vähän laukkasikin
Pekka Suomäen artikkeli Pohjolan talon jo useassa polvessa tapahtuneesta kulttuuriharrastuksesta on hyvin mielenkiintoinen. Väkevistä kulttuuripersoonallisuuksista lukee aina mielellään. Pohjolan talon entisten ja nykyisten asukkaiden toiminnasta olisi lukenut enemmänkin kuin kirjassa on asiaan liittyvää tekstiä. Artikkelin viimeinen aukeama on lähes hätkähdyttävä. Siinä kerrotaan, kuinka Pohjolan isäntä Osmo Salminen on sotavuonna 1944 ideoinut seurantalon ja turistirysän rakentamista Vaarunvuorelle. Hyvä, että näinkin kummallinen hanke tulee kirjassa kerrotuksi. Kuten artikkelissa ennen tätä aukeamaa kuvataan, Osmo Salminen on toteuttanut ansiokkaasti monia hankkeita. Lienee itse asiassa aika tavallista, että poikkeuksellisen persoonallisuuden idearatsu voi välillä laukkoa myös ilman ohjaksia.

Kesää jo odotan. Sitä, että pääsen pyörällä tai meloen vähän katselemaan paikkoja, joista Putkilahden kyläkirjassa kerrotaan.

VESA NUOLIOJA

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 1/tammikuu 2012]

Simolan mansikka- ja villisikatila
 
Nuorisoseura
 
Urheiluseura
 
Koulupuistohanke