Galleria Galleria www.putkilahti.net Galleria Galleria
Etusivu Perustietoja Galleria Palvelut Tapahtumat Kyläseura

Opettaja Johanna Melantin puhe vuodelta 1942

Johanna Melanti os. Tervonen (1903 - 1992) toimi Putkilahdessa alakoulun opettajana vuosina 1926 – 1956. Opettajantoimensa ohella hän osallistui innokkaasti kylän elämään järjestämällä nuorisolle monenlaista kerhotoimintaa. Hän oli myös suosittu puhuja kylällä järjestetyissä erilaisissa tilaisuuksissa. Enna-Liisa Sorsa on tallettanut useita Johanna Melantin kirjoituksia ja puheita omaan arkistoonsa. Julkaisemme tässä Johanna Melantin puheen, joka on pidetty 22.2.1942 Maatalousnaisten ja -miesten järjestämässä illanvietossa Harjulassa.

Johanna Melanti

Hyvät kansalaiset!

Haastattelin kerran erästä kunnalliskodin hoidokkia ja kysyin: – Onko teidän täällä hyvä olla? – Kyllä minun on täällä hyvä olla, saan ruokaa ja puhtautta, eikä minulla ole minkään puutetta, mutta sittenkin minun mieleni tekee sinne kotimökille. Siellä minä leikkasin pellolla ja nostin perunaa ja puin riihiä. Sinne minun on ikävä, vaikka siellä ei ole ketään, joka minua hoitaisi. Kyyneleet tulivat vanhuksen silmiin. Mikä oli se tunne joka sai kyynelen esille vanhuksen silmästä? Eikö se ollut koti- ja kotiseuturakkaus. Me jokainen olemme varmasti joskus tällaista elämässämme tunteneet.

Tunnettu kasvatuspuhuja kertoo eräässä kirjassaan savolaispojasta, jonka hän tapasi Amerikassa. Siellä tämä savolaispoika kertoi hänelle koti-ikävästään. – Mitä sinä sinne ikävöit? – Minä ikävöin meidän tupaamme ja perunamaatamme. Minä sitä aina muokkasin ja kuoppa tuli syksyllä perunoita täyteen ja meillä oli Muurikki, jota minä paimentelin ja toin sen illalla kotiin, ja meillä oli perunoita, leipää ja maitoa riittävästi. Tuo savolaispoika oli kotiaan rakastava isänmaallinen mies, vaikka hän ei puhunutkaan kuin tuosta pienestä Savon mökistä.

On niin paljon yksilöitä, joilla käsite isänmaanrakkaudesta on aivan erilainen. Ei aina tahdota ymmärtää isänmaanpalvelukseksi noita pieniä kotoisia askareita.

Ajatelkaamme vielä Saarijärven Paavoa. Oliko hän isämaallinen mies – kansan mies. Hän teki työtä ja raatoi, perkasi peltoa ja halla vei kaiken viljan, – vei toisenkin kerran. Halla vei kaiken Saarijärven Paavolta. Veikö kaiken? Ei vienyt Paavon uskoa, sillä vaimolleen hän sanoi: – Pane leipää puolet petäjäistä, kaksinverroin minä ojaa kaivan. Siinä oli suomalaista sisua. Tuli sitten kultainen vilja Paavon pellolle, niin vaimo riensi ilomielin huudahtamaan: – Paavo, Paavo, riemull´ ota sirppi! Rukihisen nyt mä leivän leivon! Mielellään olisi Paavon vaimo suonut lapsilleen rukiista leipää, sillä hän oli vuosikausia ruokkinut lapsiaan pettuleivällä. Mutta Paavo sanoi: – Pane leipään toinen verta petäjäistä, veihän naapurimme touon halla! Tässä on meille kuvattu isänmaallisuuden ja lähimmäisen rakkauden korkein huippu. Siinä oli rakkautta kansaan ja rakkaus kansaan on isämaallisuuden a ja o, alku ja loppu.

On kyllä totta, että meidän maassamme on aina osattu panna hädän hetkellä leipä kahtia lähimmäisen kanssa ja niin ovat vaikeudet voitetut. Mutta sittenkin, kun oikein rehellisesti menemme itseemme, niin kuinkahan lienee nykyaikana asianlaita tässä suhteessa. Elääkö meidän jokaisen sisimmässä oikea rakkaus isänmaahan ja kansaan. Eiköhän meillä kaikilla ole juuri sellainen mieli, että kunhan minä tulisin jotakuinkin hyvin toimeen niin mitäpä muista.

Olen viime viikon aikana kierrellyt tälläkin paikkakunnalla useissa taloissa ja näytellyt kansanavun suurkeräyslistaa. Tämä asiahan on ajankohtainen ja ilman muuta selvä kaikille, jotka vähänkin ovat aikaansa seuranneet. Siihen on liitetty toivomus, että kaikki lahjoittaisivat oman varallisuutensa mukaan mm. maanviljelijät lahjoittaisivat 1:- metsäha ja 5:- peltoha. Mutta yleisenä havaintonani voin todeta, että melkein jokainen tuohon listaan katsoja on ensimmäiseksi laskenut sen, onko naapuri pannut peltonsa ja metsänsä mukaan. Ellei hän ole niin pannut, en minäkään niin merkitse. Ja niin jatkuu aleneva suunta kunnes ei lopulta enää kukaan merkitse mitään. Jokainen tuntee lopulta vain sen, että miten paljon on saanut antaa. Totta kyllä, me jokainen olemme tulleet osaltamme luopumaan niin paljosta, ja emme voi tietää, miten paljon vielä joudumme uhraamaan. Sillä sota hirvittävine seuraamuksineen kysyy meiltä paljon. Nyt on pantu meidän isänmaallisuutemme koetukselle. Kestämmekö? Olemmeko valmiit? Jaammeko napisematta omastamme sodasta kärsimään joutuneille?

Me kuljemme kevättä kohden. Jumalan aurinko lähestyy maatamme. Pian se alkaa lämmittää. Se sulattaa lumen, roudan ja jään. Koko luonto herää eloon. Maamies käy entistä innokkaampana ja toivorikkain mielin kylvötyöhön pellolleen ja – joka siunauksin kylvää hän myös siunauksin sadon niittää!

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 4/huhtikuu 2010]

Simolan mansikka- ja villisikatila
 
Nuorisoseura
 
Urheiluseura
 
Koulupuistohanke