Galleria Galleria www.putkilahti.net Galleria Galleria
Etusivu Perustietoja Galleria Palvelut Tapahtumat Kyläseura

Kohtaamisia

Tämä kohtaaminen tapahtui Virtasalmen sillan kupeessa eräänä kesäkuun perjantaina v.2008.

Olin ystäväni kanssa käynyt Korpilahden kirkolla äitini haudalla. Tarkoitukseni oli oikaista kiilalla kallellaan olevaa hautakiveä. Se kun ei enää totellut vanhan äijän rautakankikohennusta. En saanut paikallisia työntekijöitäkään innostumaan kyseisestä työmaasta. Siispä olin valanut kiilan kotona valmiiksi. Sen mitat tosin olivat noin suurin piirtein. Mutta tehtävä onnistui: toinen kallisti kiveä ja toinen työnsi kiilan alle. Kivi sai hieman suorempaa ryhtiä. Joudimme suuntaamaan kotimatkalle.

Päätimme ihailla Kärkisten siltaa ja suorittaa ajaminen Putkilahden kautta. Virtasalmen sillan kupeessa auto automaattisesti hiljensi vauhtia ja kääntyi oikealle Virran Puodin pihaan. Jospa tutkitaan vaikka kaupan talkkunavarasto. Astuimme sisään ja hämmästys oli melkoinen. Siellä tuo "kadonnut lammas- vaiko tässä tapauksessa oinas" touhusi myyntitykkinä täyttä päätä.

Oli tuntenut kauppiaana toimivan Jyrki Suomalaisen jo useita vuosia Lions Club Virolahti-Miehikkälän leijonaveljenä. Mutta sitten hänen elämäntilanteensa oli muuttunut ja kaveri oli hävinnyt maailmalle. Nyt törmäsin mieheen. Juteltiin kuulumiset, ja tutustuin hänen nykyiseen elämänkumppaniinsa Maritaan. Jyrkillä oli suunnitelmia kaupan suhteen. Parastaikaa terassilla soi haitari ja tarjolla oli kuumaa makkaraa. Suolainen pala maistuikin ohikulkijoille. Ja illaksi oli kuulemma suunnitteilla lisää juhlahumua.

Toki tapasin kaupassa muitakin: Annikin ja Taunon tunsin, olinhan kohdannut heidät kypsällä iällä 1993 Pynnösen Saaran juhlapäivänä. Mutta eräältä piti kysyä:
– Oletkos sinä Leila?

Siihen asianomainen vastasi:
– Olen, mutta kuka sinä sitten olet?

Totesin, että niin ne vuodet tekevät tehtävänsä, eikä vanhoja koulukavereita tunneta enää vuosikymmenten jälkeen.

Meillä oli sitten tilaisuus nähdä Jyrki ja Marita täällä Kaakonkulmalla joulukuun klubikokouksessa. Siellä ilmaan heitettiin puolin ja toisin mahdollisia klubimatkoja, mutta niistä
– pannaas kattoen.

Muistuu mieleeni eräs toinen tapaaminen. Se tapahtui Haminan Raatihuoneella ja taisi olla viime vuosituhannella, reilut kymmenkunta vuotta sitten. Oli Kaakon Kamarikuoron konsertti ja siellä väliaika kahvitarjoiluineen. Viehättävä naiseläjä tulee luokseni ja, ikään kuin selventääkseen ilmapiiriä, sanoo: - Tehän olette Väinö Hakanen.

Myönnettyäni hänen olevan oikeassa, hän kysyy, tunnenko hänen veljensä Joel Niemisen.

Hitaasti kiiruhtava tietokone päässäni alkaa raksuttaa nimeä. Niemisiä on Miehikkälässä, mutta ei Joelia. Entä Virolahdella? Ei. Entä Haminassa? En tunne sieltäkään sen nimistä. Vehkalahden nimet selaan myös. Ei sielläkään. Ja kohta on koko Kymenlaakson tutut seulottu. Niinpä vastaan kysyjälle, etten tunne miestä.

Nainen jatkaa:
– Hän on Luhangasta...

Silloin minulla lamppu välähtää:
– Ai, Haukjärven Jolli !!! Olisit heti sanonut.!

Ja taisin innoissani heti ryhtyä sinuttelemaan – tosin täkäläisen tavan mukaan. Sillä eihän tuo Joel Nieminen esiintynyt kuin urheilukilpailujen tulosluetteloissa. Aina puhuttiin vain Haukjärven Jollista. Niinkö vieläkin?

Konsertti jatkui. Tapahtuma hautautui. Mutta siihen tuli jatkoa.

Katsoin viime syksynä ajan koittaneen siirtyä aikalaisteni kuoroseuraan ja liityin Etelä-Kymenlaakson Veteraanikuoroon, jonka harjoittelupaikka sijaitsee Haminassa. Erään kuoroesiintymisen yhteydessä kuoroveljeni Uskin Ahti tuli luokseni vaimoineen ja esitteli minulle:
Tässä on nyt se Haukjärven Jollin sisko, Sointu, vaimoni.

Olimme jo kuin vanhoja tuttuja ja halattiin tapauksen kunniaksi.

Muutama viikko sitten otin lauluharjoitusten lomassa Uskin Ahtin puhutteluun siitä, miten keskisestä Suomesta Sointu on naitu Kymenlaaksoon.

Ahti siirtyi muisteluissaan 1950-luvulle Anjalan maatalousoppilaitokseen harjoitteluun. Sinne oli samaan aikaan tullut Sointu Nieminen emäntäkurssille. Kerran läheisellä Kymenlaakson Kansanopistolla Inkeroisissa pidettiin henkiset kilpailut ja maatalousoppilaitoksella päätteeksi illanvietto. Näissä kyseiset nuoret esiintyivät. Ahti mm. lausui kunniamaininnan ansainneen runon ja Sointu säesti Inkeroisten Kisasiskojen naisvoimistelua. Kun Ahti sitten vielä loihti viulustaan herkkiä säveliä kaverin säestäessä pianolla, Amor alkoi musiikin vauhdittamana sinkauttaa nuoliaan saadakseen nuo kaksi nuorta leijumaan samaan tahtiin. Ja Amorin tempaus onnistui: kevättalvella ostettiin kihlat ja häät pidettiin Haukjärvellä juhannuksena 1959.

Niin Ahti vei nuorikkonsa kotitilalleen Vehkalahden Vehkjärvelle. Sinne rakennettiin uusi ajanmukainen navetta 24-26 lypsylehmälle. Tila toimi sitten sekä kirjanpito- että harjoittelutilana. Tuo aika on nyt jäänyt taakse. Aikanaan syntyi kaksi tytärtä Outi ja Sari.

Vielä kuitenkin musiikki sykkii pariskunnan elämässä. Sointu käy Haminan Viihdekuorossa ja Ahti Haminan kansalaisopiston viihdeorkesterissa ja veteraanikuorossa.

Kolmas kohtaaminen tapahtui Miehikkälän kirkon urkuparvella muutama viikko sitten lauantaina. On tullut tavaksi sotiemme veteraanien hautajaisissa, mikäli omaiset haluavat, että 8 - 15 miehen lauluryhmä johdollani tulee siunaustilaisuuteen laulamaan "Veteraanin iltahuudon" ja arkkua hautaan laskettaessa "Oi kallis Suomenmaa".

Uusi mies saapui tuolloin kuoroon ja selvitti ensi töikseen minulle, että olet kuulemma Korpilahden poikia. Myönsin olevani Putkilahdesta.

Joo, kyllä minä tunnen Putkilahden. Minun isäni oli Korpilahden maalarimestari ja jo 10-vuotiaana olin isän mukana maalaamassa kesällä mm. Putkilahden koulun lattioita Permolla.

Mies sanoi nimekseen Matti Korsberg. Hän kertoi jääneensä rajavartiolaitoksesta eläkkeelle 1994. Talon hän ilmoitti ostaneensa Salo-Miehikkälästä. Nuoruudessaan hän oli asunut Tikkalassa, Moksissa ja sittemmin Saakoskella, josta isä oli ostanut Suomen ainoan vesivoimalla toimineen meijerin. Sen hirsistä tehtiin sitten asuintalo Saakoskelle. Sisko Sirkka-Liisa Kuikka asuu kuulemma vielä Korpilahden kirkolla.

Matti osoittautui hyväksi laulajaksi ja hän on ruvennut käymään Miehikkälän kirkkokuorossa laulamassa.

Jos siirrytään ajassa reilusti taaksepäin, osuu vuosiin 1966-1973 eräs kanssakäyminen. Silloin Miehikkälän liikunta-, nuoriso- ja raittiussihteerinä toimi Tarmo Kulmala s. 1943. Hänen kanssaan asuimme samassa pihapiirissä mainitut vuodet. Hänen isänsä oli puunjalostusyhtiö Schaumanin piirityönjohtajana ja perhe asui Kärkisten lossin lähellä. Tarmo kävi kansakoulua Heinosniemellä, mutta hänen ollessaan 15-vuotias, perhe muutti Korpilahden kirkolle.

Tarmokin kertoi jo 10-12 -vuotiaana olleen isänsä mukana vetämässä punaväriä puun ympäri, kun isä oli ensin leimakirveellä iskenyt puuhun leiman.

Tarmo Kulmalan ensimmäinen nuoriso-ohjaajan paikka oli Elimäellä, josta löytyi vaimo Leila. Sieltä he saapuivat Miehikkälään, josta seitsemän vuoden kuluttua he siirtyivät Joutsenoon ja lopuksi Valkealaan, josta Tarmo jäi eläkkeelle. Nykyisin hän vaimonsa kanssa hoitaa Elimäellä vaimon perintötilaa.

"Virta venhettä vie" sanaili jo Eino Leino aikoinaan. Eipä sitä nykymaailmassa tiedä nuorena, mistä puurokuppinsa paikan vanhana löytää – ei usein edes maalaistalon vanhin poika, jolle muinoin oli selvää, että isän jälkiä käy astelemaan.

Mutta edellä mainitut täälläpäin olevat lähettävät terveisiä lukijoille, jos joku sattuu heitä vielä muistamaan.

VÄINÖ VÄINÖNPOIKA

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 4/huhtikuu 2009]

Simolan mansikka- ja villisikatila
 
Nuorisoseura
 
Urheiluseura
 
Koulupuistohanke