Galleria Galleria www.putkilahti.net Galleria Galleria
Etusivu Perustietoja Galleria Palvelut Tapahtumat Kyläseura

Unkarin matkani 2008

”Unkari”, maistelin sanaa huulillani ennen lähtöäni. “Eihän siitä välttämättä mitään tule, mutta lähdetäänpähän nyt katsomaan miltä se näyttää.” Pakkasin matkalaukkuuni aivan liikaa tavaraa. Mielestäni tarvitsisin kaikkea. “En suinkaan usko, että matkastani tulisi mikään katastrofi, oikeastaan luulen, että siitä tulee ihan mukava. Mutta Unkari, eihän se ole mikään Pariisi!”

Lentokoneessa on ahdasta. Ihmiset säntäilevät sinne tänne etsien kukin omaa paikkaansa, vaikka matkustajia nimen omaan kehotettiin siirtymään koneeseen kaikessa rauhassa: astumaan koneeseen lentolipun määräämän paikan sijainnin ohjaamana. Lentoyhtiön hyvä yritys on saanut kuitenkin huonon tuloksen. Yritän päästä istumaan omalle paikalleni. Mahdotonta!

Oikealla puolellani istuu Tiina ja vasenta paikkaa pitää Jaakko. He kuuluvat samaan porukkaan kuin minä, ja kahdeksan muuta ikäistämme: olemme matkalla Unkariin, Budapestiin, edustamaan suomalaisia nuoria ja nuorisotoimintaa, jota unkarilaiset tahtovat kehittää maassaan paremmaksi. Vilkas puheensorina täyttää koneen ja pian, melkeinpä huomaamattamme, lentokone onkin noussut sulavasti ilmaan ja liitelee jo korkealla taivaalla. Puhumme säästä. Jaakko kertoo, että Budapestiin on luvattu koko viikoksi hienoa ilmaa, eikä sateen pitäisi päästä yllättämään meitä. Tiina sanoo, että paikallinen lämpötila olisi 35-40 oC ja molempia alkaa naurattaa, kun kerron pakanneeni mukaan aivan liikaa pitkähihaisia paitoja, ja vain muutaman t-paidan ja topin. Välipalaksi meille tarjoillaan patonkia ja vadelmajogurttia, sekä tietysti kahvia ja teetä. Lentomatka taittuu hyvin. Jaakko ja Tiina ovat mukavia, ja olen hyvilläni, että olen saanut heti uusia kavereita.

Lentokone laskeutuu Budapestiin kello 11.00. Taas sama tungos. Ahtaudumme ulos lentokoneesta paahtavan kuumaan auringon paisteeseen ja kiirehdimme noutamaan laukkujamme liukuhihnalta. Sen jälkeen kipitämme kiirenvilkkaa citybussiin, joka kuljettaa iloisen porukkamme Hotel Budapestiin, jonka isäntämme oli meille valinnut. Isäntänämme, sekä hyvänä Unkarin kielen tulkkinamme, toimi Artemís-niminen nainen, jonka kanssa oli helppoa ja mukavaa tulla toimeen. Bussimatka kestää yli tunnin. Istun Isa-nimisen tytön vieressä, jonka kanssa teimme tuttavuutta jo Helsinki-Vantaa lentokentällä. Puhua pulputamme koko matkan. Meillä on hauskaa yhdessä.

Cindy Jokinen

Matkalla näemme upeita rakennuksia, patsaita, Budapestin kuuluisimman ja kauneimman sillan, jota leijonat vartioivat, sekä mahtavan linnan, joka kohoaa rinteellä kaupungin yllä. Kun saavumme hotellin pihaan, moni haukkoo henkeään: osa kuumuudesta, osa maisemien kauneudesta ja osa puolestaan siitä, että hotelli on kerta kaikkiaan mahtava. Edustalla komeilee kyltti: Hotel Budapest, neljän tähden koristamana. Kirjaudumme sisään hotelliin. Se on haastavaa. Kaikki kirjoittavat kyllä oikeat tiedot, mutta aivan väärään paikkaan. Lisäksi, vain harva unkarilainen osaa puhua englantia, joten kielestäkään ei ole juuri apua.

Onneksi Artemís auttaa, samoin matkanjohtajamme Kirsi, ja pääsemme huoneisiimme purkamaan tavarat ja lepäämään. Matka on ollut uuvuttava. Minä jaan huoneeni Isan kanssa. Olemme kattohuoneistossa ja näkymä avautuu laajalle: näemme kukkuloita, kaupunkia, paikallista asutusta omakotitaloalueelta, jalkapallokentän.. Tuntuu hullulta, että hetki sitten istuin vielä kotona, ja nyt olen kuumassa Budapestissa, joka on sanattoman kaunis kaupunki.

Valitsen ylleni keltaisen mekon ja mustat legginssit. Sekä tietysti valkoiset, simpukan sisäpinnan tavoin kimaltavat kesäkengät. Tiina ihastuu näihin kenkiin, jotka koiramme muuten söi heti reissuni jälkeen, ja kyselee innoissaan mistä olen ne hankkinut. On aika mennä syömään. Istuudumme kuuden hengen pöytään. Minun lisäkseni pöytäseurueeseemme kuuluu: Isa, Jaakko, Toni, Elina sekä Hanna. Hotellin ravintola on valmistanut meille kolmen aterian lounaan: alkuruokana on keittoa, joka on väriltään punaista, ja maistuu voimakkaasti paprikalle. Keitto on hyvää, ja siihen dipataan vaaleaa, hampaiden välissä ikävästi narskuvaa leipää, joka ei sopisi heikkohermoiselle syöjälle. Pääruokana on täytettyä kananrintaa, ja pariisilaisia perunoita. Sekin kutkuttaa makuhermojamme, vaikka kanan sisältä paljastuneet luumut ja taatelit arveluttivatkin suuresti. Juomme vettä. Vesi on raikasta, ja sopii hyvin meille tarjotun ruoan kanssa. Jälkiruokaa ei enää mahtuisi, mutta kun eteemme lasketaan suklaamousse-kakku, niin vesi herahtaa kielelle. Kakku maistuu tryffelille. Se on maustettu rommilla, ja pohja on aitoa, tummaa suklaata. Minua kakku ei miellytä, mutta joillekin se maistuu hyvinkin ahnaasti.

Ruokailun jälkeen esittelemme itsemme englanniksi isännällemme, joka kirjoittaa samalla muistiinpanoja. Minä kerron, että tulen Putkilahdesta, teen töitä lasten ja nuorten parissa sekä 4H:n välityksellä, että vapaa-ajallani, ja siitä, millaisia tapahtumia olen ollut järjestämässä ja joihin olen ottanut osaa. Artemís kirjoittaa taas kynä sauhuten.

Vaihdan taas vaatteeni. Lyhyt mekko vaihtuu Dolce&Gabbana toppiin, joka hurmaa heti Isan, ja nenälleni työnnän Guccin aurinkolasit. Olen valmis.

Seuraavaksi on vuorossa vierailu Suomen suurlähetystössä. Siellä minua haastatellaan radioon ja Suomen suurlähetystön omiin mainontoihin yms. Minua pyydetään taas kertomaan 4H:sta, joka kiinnostaa suunnattomasti sikäläisiä. Suomen suurlähetystön Unkarin edustaja kysyy minulta: kunnostatteko te todellakin toisten ihmisten, esimerkiksi vanhusten kesämökkejä? Suurella porukalla, sillä tavalla, että talkoolaisia on monta, ja että kaikille on tekemistä? Ennen kuin ehdin vastata, hän jatkaa: sehän on aivan mahtavaa! Ja sitten kerron taas ja taas, aina uutta ja taas uutta, kaikkea mitä he ikinä haluavatkaan tietää.

Vierailemme myöhemmin vanhassa linnassa, jonka nimi ei jäänyt mieleeni. Kaikesta huolimatta linna oli kaunis, ja sitä ympäröivät puutarhat valloittaisivat takuulla jokaisen viherpeukalon sydämen. Ainakin minun!

Ostamme vettä, sillä lämmintä on yli neljänkymmenen, mikä johtuu siitä ettei tuule. Menemme syömään päivällisen seitsemältä Budapestilaiseen ravintolaan, jonka ruokalistat tarjoavat upeita elämyksiä. Minä tilaan kananrintaa sekä salaattia hunajasinappikastikkeella. Pistän merkille, että kalaa on tarjolla hyvin niukasti. Ruoka alkaa saapua hiljalleen pöytään. Hämmästelen suurta ateriaani: kun tilaan Suomessa kananrintaa, saan hyvällä tuurilla yhden kokonaisen kananrinnan. Nyt lautasellani oli neljä suurta kananrintaa, jotka tuoksuivat taivaallisille. Salaattikin on mahtavaa, ja kokonaisuudessaan ateria oli täydellinen. Päivällisemme aikana näimme monta hullunkurista asetelmaa. Esimerkiksi Esan annoksessa törötti iso korianteri, jota tämä luuli männyksi! Tilaamme jälkiruokaa. Listalla on sitä suurta herkkua: juustokakkua tuoreilla mansikoilla ja granaattiomenakastikkeella. Minä päätän ottaa sitä.

Mutta sitten matkanjohtajamme keskeyttää: tilataan ensin lisää juotavaa, Kirsi kehottaa, ja kaikki tilaamme suuret smoothiet, joissa on mansikka, persikkaa, kookosta ja paljon kaikkea hyvää. Odotamme tarjoilijan kysyvän meiltä mitä haluamme jälkiruoaksi, mutta kaikki tarjoilijat tuntuvat kiertävän pöytämme kaukaa. Odotamme, odotamme, kyllästymme odottamiseen ja alamme jutella. Kesken juttutuokiomme kuulen takaani tarjoilijan äänen, joka kysyy englanniksi: – Ja missä onkaan päivänsankarimme? Pyörähdän ympäri: tarjoilijalla on kädessään ihana juustokakku, jossa töröttää suuri kruunukynttilä. Pöytäseurueemme nousee seisomaan ja kakku lasketaan eteeni. Happy birthday to you.. kaikki laulavat minun ihmetellessäni yllätystä, jonka he ovat minulle järjestäneet. Olin jo unohtanut, että minullahan on tänään syntymäpäivä. Minua ei ole koskaan yllätetty sillä tavalla. Ja se tapa oli kaunis ja unohtumaton. Koko Unkarin matka oli minulle kuin lottovoitto, mutta että vielä syntymäpäiväjuhlat Budapestissa! Se on jo aivan mahtavaa!

Yö sujui hyvin. Hiippailimme pienellä porukalla Budapestin yössä, ja valvoimme pikkutunneille asti.

Aamulla bussi lähti kello 09.00 kohti Pécsiä, toista kaupunkia, jossa viettäisimme lopun aikamme. Bussimatka kesti lähes neljä tuntia. Kun viimein saavuimme perille, saimme tuntea aidon Unkarin kosketuksen. Majapaikkamme oli vanha linna, jota ympäröi massiiviset, viitisen metriä korkeat muurit. Se paikka kammotti jokaista, ja tunsimme niskakarvojemme nousevan pystyyn, kun näimme huoneemme, joissa meidän tuli yöpyä. Voitte olla varmoja, että vain muutama nukkui sinä yönä sikeästi.

Tutustuimme Pécsiin hienolla tavalla. Kaupunginjohtaja kutsui meidät välipalalle hotelliinsa, jossa nautimme outoa hedelmäpiirakkaa, joka oli muuten ihan hyvän makuista. Kävimme ostoksilla ARKÀD- ostoskeskuksessa, ja lounastimme Pécsvarad-nimisessä kylässä, pienessä pizzeriassa, jossa tarjoilijat kävelivät paljain varpain, ja jossa tarjottiin mitä oudoimpia ruokalajeja. Alkuruokana keittoa: liemi oli kirkasta, kellertävää nestettä. Joukossa oli muutama porkkanan palanen, sekä pari lihapalaa, joita ei riittänyt kuin muutamalle syöjälle. Pohjalla oli neliönmuotoisia pastapaloja. Keitossa ei ollut mitään maustetta, ei edes suolaa. Pääruoka päihitti keiton: perunamuusin näköistä sosetta, joka oli valmistettu pariisilaisista perunoista. Sose oli muhkuraista, ja se oli maustettu niin ovelasti, ettei yksittäisiä mausteita voinut tunnistaa. Kaksi lihapullaa! Kaksi vain! Kuului joka puolelta. Mutta jostain syystä, kaksikin oli jo lähes liikaa. Pullat olivat hyviä, todella hyviä! Ne oli täysin kypsiä ja rapeita päältä, mutta mediumeja sisältä. Jännä makuelämys! Jälkiruoka: kaksi suurta lettua, toinen suklaalla, toinen tyrnillä täytettynä.

Vierailimme Pécsissä monessa eri paikassa. Unkarin Euroopan unionin konttoreissa yms. mikä oli hämmästyttävää. Edes matkanjohtajamme ei osannut odottaa mitään sellaista. Meille oltiin hyvin kohteliaita ja ystävällisiä, ja kaiken huippu oli se, kun mediajoukko lähti seuraamaan meitä meidän kävellessämme kadulla. Pääsimme “piiloon” seuraavaan vierailukohteeseemme. Tämän tapauksen jälkeen matkanjohtajamme loihti kasvoilleen kauhistuneen ilmeen ja sanoi sitten ovelasti: päästiin muuten just telkkariin.

Matka oli hieno kokemus. Unohtumaton ja upea elämys pienelle ihmiselle, joka tutustui uusiin ihmisiin eri puolilta Suomea, eri puolilta Unkaria. Reissu oli kannattava ja antoi paljon mietittävää esimerkiksi siitä, kuinka hyvin asiat meillä täällä Suomessa on. Nuorisotyön arvo ja sen tarve ja todellinen arvostus selvisi minulle tuolla reissulla. Mieleenpainuvin tieto oli se, että Unkarissa on yli 300 kuntaa, mutta vain vajaassa kolmessakymmenessä on edes jonkinlaista nuoriso-ohjausta. Se on liian vähän. Ajatelkaapa vaikkapa pientä Putkilahtea. Miltä se näyttäisi, jos lapset ja nuoret purkaisivat turhautuneisuutensa Putkilahden upeaan luontoon, rakennuksiin ym. Näitä jälkiä näin Unkarissa. Siksi on tärkeää, että autamme omalta osaltamme. Minä aloitin sen auttamisen tuolla matkalla ja aion jatkaa.

Haluan kiittää kaikkia Teitä, jotka tuitte matkaani, ja Teitä, jotka olitte hyvässä hengessä mukana ja rohkaisitte minua eteenpäin: Putkilahden kyläseuraa, Luhangan Leijonia, 4H:ta, yksittäisiä henkilöitä, joita en pitkän listan vuoksi erittele, mutta tuntekoot he sydämessään kiitoksen. Erityisesti vanhempiani, jotka rohkaisitte minua yrittämään, vaikka todennäköisyys matkalle pääsemisestä oli vain muutaman prosentin. Kiitos myös matkanjohtajallemme, sekä parhaalle ryhmällemme, jossa olen ikinä ollut!

CINDY JOKINEN

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 9/syyskuu 2008]

Virranpoika
 
Simolan mansikka- ja villisikatila
 
Nuorisoseura
 
Urheiluseura
 
Koulupuistohanke