Galleria Galleria www.putkilahti.net Galleria Galleria
Etusivu Perustietoja Galleria Palvelut Tapahtumat Kyläseura

Ajatuksia Helmer Selinin kirjasta ”Suuren järven laulu ja muita kirjoitelmia”

Artipictura Oy Jyväskylä 2007, 148 s.

Tarkoista silmistä, nähdyn ymmärtämisestä ja syvempien merkitysten sanoiksi kuvaantamisesta nousee Helmer Selinin runoilmaisun merkityksellisyys; sanan silta ihmisen ja luonnon välille. Yhteys, jonka ei alun alkaenkaan olisi pitänyt katketa. Selinin runous vaihtelee terävästä tai lempeästä sarkasmista liki minättömään luonnonkuvien kirjaamiseen – hersyvää huumoria kuitenkaan unohtamatta. Tämä kirjoitus käsittelee kirjan kolmea ensimmäistä tuotosta.

Selinin voittoisa kirjoitusurakka v. 1972 tuotti laajahkon runoelman, novellin ja esseen.

”Suuren järven laulu” jatkaa suomen kielelle runomittaan sovitettuna kaukaisten antiikin esikuvien runoelmaperinnettä.

Tematiikassaan se vertautuu lähinnä J. Lovelockin teokseen ”Gaia” – äiti maa; puhuttanut kirja oli tuolloin myös R. Carsonin ”Hiljainen kevät”. Elettiin ympäristöliikkeen heräämisen aikaa. Runoelma suuresta järvestä kohottaa hätähuudon sekä luonnon että ympäristön puolesta. Näkökulma on biosentrinen, elämänkehän kokonaisuutta korostava.

Säkeet vyöryvät vahvoina eteenpäin. Ne vaativat keskittymään, sillä merkityksen avaavat sanat tulevat usein vasta pitkän lauseen lopuksi. Tämä ei niiden tehoa vähennä. Runo olisi tunnettava erittäin hyvin, mikäli sen aikoisi ääneen lausua. Sellaiseen toimitukseen tarvittaisiin lausuja, jolla on voimaa äänessään ja silti rikkaat ilmaisukeinot. Runossa puhuu oikeastaan vesien emo, maan eläväksi tehnyt henki. Liekö siihen rooliin oikeaa ihmistä syntynytkään?

Runoelma ei näe ihmislajia muuhun luomakuntaan kuuluvaksi. Jos totuutta katsoo silmiin, niin ei ihminen siihen tekojensa puolesta kuulukaan. Teot ovat niin paljon merkittävämmät, kuin hyvätkään aikomukset. Päijänteen, kuten muidenkin vetten sisarusparven lähettiläiden häväistyksen hetki on ihmisen aiheuttama. Asiat sanotaan juuri niin rumina kuin ne ovat, syylliset nimetään ja seuraukset näkyvät, tuntuvat ja haisevat. Tuomio kaikesta hyväksikäytöstä lankeaa jo ennen loppua – ”…eivät katsettamme tai kuvajaistaan peilissämme vältä…” – ihmisen henkisen olemuksen kuva näkyy hänen ympäristössään ja suhteessaan siihen. Saatikka, että putki vie lietevettä vallankäytön kaupunkiin asti, janoisiin kurkkuihin.

Nyt 35 vuoden jälkeen tämä runoelma on ajankuvanakin herättävä ja järkyttävä. Lisäksi se on vastustamattoman voimakas, ehjä taideteos, joka herättää tunteita. Uskoisin hereille potkimisen olleen yhtenä tekijän tarkoituksena. Arvot ohjaavat asenteita ja arvoista korkein on elämän säilyttäminen kaikessa moninaisuudessaan – siitä me vielä jotenkin tunnistamme itsemme muuhun biosfääriin kuuluviksi. Vaikka runoelma päättyy ihmissuvun osalta paratiisista poissulkemiseen, on meillä tosielämässä mahdollisuus korjata heikkoutemme ja tulla lopulta siksi, mihin meidät on tarkoitettu. Ihmisiksi.

Pontikankeitossa oleva Heikkipaavali heiluu unen ja toden – tai menneen ja nykyisyyden – rajamailla novellissa ”Sisärajalla”. Kerronnassa vaihtelevat unen ja valvetilan näyt ja ajatukset. Lukija joutuu sijoittelemaan ja pureksimaan lukemaansa. Sodan yksilöön kohdistamat kohtuuttomat iskut ja ihmisraakileiden julmuus heikkoja kohtaan löytävät koskettavat, suorat ilmaisut. Nykylukijalle tässä on hyvä muistutus siitä, millainen oli valtion päihdepolitiikka ja työläisen viinapolitiikka sodan jälkeisenä aikana. Oli oltava jokin keino hukuttaa paha trauma jota sanat eivät voi poistaa. Viina oli aina hintansa väärti.

Novellissa katsotaan tarkkanäköisesti ja osuvasti vertaillen pienen, vähäisen ja ramman kansalaisen suhdetta yhteiskuntaan, joka sekin on saanut haavansa nuolla. Mies on nöyräksi monin tavoin piiskattu, silti pistää yhä lusikkansa soppaan kun tilaisuus eteen tulee. Katkeruutta miehestä ei enää paista, jatkuvien nöyryytysten edessäkään vaikka ennen sekin pyrki esiin. On kuin kaiken jälkeen oltaisiin jo katkeruudelta paossa. Yhä on eloonjäämisen halu – ja taisto, sodan päättymisestä huolimatta. Tästä huomaa ihmisen suuruuden, pienuudessaankin sitä yrittää ja yrittää. Se tarkoittaa, että joskus myös onnistuu. Kuten Heikkipaavali viimeisessä myynti-iskussaan.

”Keskisuomalainen maisema tänään” – esseessä kuvataan maiseman tilaa tuona aikana, vuodenaikoihin liittyviä ilmiasun muutoksia sekä näiden aiheuttamia esteettisiä vaikutuksia; herkin vedoin piirretään kuvaa kaikille tutuista, sydäntä sykähdyttävistä maiseman näyistä keväästä talveen.

Esseessä on paljon maiseman rakenteeseen, ihmistoiminnan vaikutukseen sekä vuodenaikojen vaihteluun liittyvää osuvaa ainesta. Nämä maisemanäkymät kuvaavat paljolti koko Suomea tuonaikaisessa yhteiskuntamurroksessa, samalla tietysti kotiseutua. Samat ilmiöt kulkevat läpi yhdyskuntasuunnittelun yhtälailla Rovaniemellä kuin Hyvinkäällä. Menneen ristiriita suhteessa uuteen näkyy, kun vähänkin sivuilleen vilkuilee.

Esseen kritiikki ihmisen talous-epäjumalan pääteitä pitkin leviävistä rumista etäpesäkkeistä osuu edelleen maaliinsa, nyt vuosikymmenten räikeäksi voimistamana. Melkein ihmetyttää, että Selin koki tiemaiseman visuaalisen saastan niin vahvasti jo silloin. Rahavallan ulkopuolisten elämysten nähdään alkavan siellä, missä valtatie tai kinttupolku päättyy. Tänään se piste on vain niin paljon kauempana, mikäli löytyy lainkaan. Mihinpä ei metsäkoneen ryske kuulu?

TIMO SUOMINEN

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 9/syyskuu 2007]

Simolan mansikka- ja villisikatila
 
Nuorisoseura
 
Urheiluseura
 
Koulupuistohanke