Galleria Galleria www.putkilahti.net Galleria Galleria
Etusivu Perustietoja Galleria Palvelut Tapahtumat Kyläseura

Ruiskukka ja ruis

Päijät-Hämeen maakuntakukka on ruiskaunokki eli ruiskukka. Lämpimät onnittelut maakunnan väelle erinomaisesta valinnasta! Sama kukka on heimokansallamme virolaisilla peräti kansalliskukkana. Suomella ja Virolla on lipuissaan yhteisinä väreinä sininen ja valkoinen – virolaisilla on lisäksi musta väri kertomassa mullasta, rukiin ja ruiskukan kasvupohjasta.

Lapsuusmuistoihini kuuluu helteessä kylpevä ruispelto ja sen laitamaan kasvanut rypäs kauniinsinisiä ruiskukkia. Samalla tavoin kauneutensa takia jäi mieleen kukassa oleva pellavapelto ja sen pienet, taivaansiniset kukat. Hyvään aikaan en ole kumpaakaan näkyä silmiini tavoittanut. Millaiset lienevät sinun mahdollisuutesi tavoittaa nykyään näitä kahta kukkaa?

Ruiskukat

Ruiskukka on itse asiassa rikkaruoho. Niinhän me kutsumme kasvia, jota emme osaa käyttää hyödyksi. Olkoon vaikka kuinka kaunis, mutta hyötyä me tavoittelemme. Ruiskukka on siis samaa sarjaa kuin voikukka ja juolavehnä. Toista on pellava, kallis ja arvostettu materiaali, jota voi pukea päälleen tai panna pöydälleen liinaksi. Vaan saattaapa joku muistaa, että sotavuosina niin voikukan kuin juolavehnänkin juuri kelpasivat kahvin korvikkeeksi. Jotain oli pannuun saatava. Ja osattiin ruiskukkaakin ennen käyttää silmävaivoihin ja kukan siniväriä elintarvikevärinä – “sokurileiville sinitteeksi“, kuten Elias Lönnrot sanoi.

Niin kaunis on ruiskukka, että rikkaruohon nimi ei tunnu sille sopivan. Mutta tehomaatalous myrkkyineen ja puhdistettuine kauppasiemenineen on tehnyt kukasta luonnossa perin harvinaisen. Tehokkaasti on estetty maakukan aitoa esiintymistä. Toisaalla kauppapuutarhat jalostavat monenkirjavia ruiskukkia, jotka ovat monelle jo tutumpia kuin aidot ja alkuperäiset sinisilmät. Ja aito ruiskukka vaatii seurakseen ruispellon, joka sekään ei ole nykyään itsestäänselvyys.

Jos onnistut löytämään leppeässä kesätuulessa aaltoilevan ruispellon ja jos vielä myöhemmin näet sen leikattuna ja kuhilaille pystytettynä, niin pysähdy katsomaan: se on harvinaisuus, jota ei enää juurikaan tarjoilla.

Riihenpuinti lienee jo tykkänään siirtynyt historiaan ellei jossain näytösluonteisesti sellaista järjestetä, vähän niin kuin teatteriesitystä. Moni riihikin on jäänyt virattomaksi ja kadonnut kokonaan maisemasta. Ja turha on niin ollen haikailla enää katto-olkien tai patjan täytteeksi kelpaavien olkien perään – toiset ovat nykymateriaalit. Himmelin tekijäkin joutuu tyytymään usein muovipilleihin. Jokohan lienee joulukoristeeksi tarkoitettu olkipukki sekin vaihtumassa kohta muovipukkiin… Keinotekoinen voittaa aidon, eli kiire ja tehokkuus osaavat ainakin ottaa – antimista ei ole niinkään varmuutta.

Niin ruis kuin ruiskukkakin alkavat olla tuontitavaraa meillä. Lehtiotsikko hätkähdyttääkin isokirjaimisella viestillään: Pelastakaa ruis! Teksti kertoo, että ruisleipä ei ole enää nimensä väärti, koska suosituimpien ruisleipien sisällöstä vain noin kolmasosa on ruista. Muu “ruis“ on yleensä vehnää ja perunaa. Ja niin kuin suomalaiset ulkomailla kaipaavat kotoista, rehellistä ruisleipää! Ruista siinä on enää vähän, sekin useimmiten tuontiviljaa.

“Ruiskukka minulle aina oli rakkaampi kuin ruis“. sanoo runossaan syntymäpitäjäni kirjailija Joel Lehtonen, Putkinotko-romaanin tekijä. Sanotaan, että taiteilijan saa patistaa vaikka erämaahan ja hän palaa sieltä kukkia sylissään. Taiteilijana Joel Lehtonen tarvitsi vähintään saman määrän kauneutta kuin leipää, koska ei ihminen elä pelkästään leivästäkään. Ruiskukka oli hänelle tarkoitettu “sinitteeksi“, joka antoi entisen huutolaispojan elämään harvinaista sokurileivän makua.

Yhtä lailla kauneus voi olla tärkeä tekijä maalaisemännänkin maailmassa. Siinä on arki yleensä niin lähellä, että pienikin ilahduttava poikkeama voi olla löytö, joka pelastaa koko päivän. Viehättävä kirjailija Eeva Heilala on pohjalainen emäntä ja samalla useamman teoksen kirjoittaja. Eräässä runossaan hän on antamassa lehmille heiniä, joita hänen mukana oleva pieni tyttönsä pöyhii – ja löytää niistä kukan. Eeva Heilala miettii: “niin kauan kannattaa maata viljellä kun jaksaa vasikkaa rakastaa, heinistä kukan hämmentää“. Lapsen löytämä kukka on sinitettä äidin arkiaskareisiin. Jos tavoitat Eeva Heilalan runokirjoja – vaikkapa Hyvä on maa ja Tuhat koivua – niin lue iloksesi. Minun maalaislähtöistä mieltäni ne ovat monesti lämmittäneet kauneudellaan, maanläheisyydellään ja kotiseutukiintymyksellään.

Ja kuinka suureen toimeen ruiskukka, tämä rikkaruoho, onkaan päässyt, kun se on sekä maallisen onnen että taivaallisen rakkauden vertauskuva. Jos ihmisen asiat ovat hyvin täällä ja tuolla, mitä vielä puuttuisi. Niinpä harvaa kukkaa voi sanoa yhtä sisällökkääksi kuin ruiskukkaa, Päijät-Hämeen maakuntakukkaa.

TEKSTI: ILKKA-PEKKA INNANEN
Piirrokset: Liisa Vahteri (os. Kauranen)

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 8/elokuu 2007]

Simolan mansikka- ja villisikatila
 
Nuorisoseura
 
Urheiluseura
 
Koulupuistohanke